Viimeset päivät kuluivat finaalia katsellen (pienessä darrassa), sambakoulun rehtorin elämästä haaveillen, elämäni parasta maksaa syöden ja ehkä Rion parhaasta kelistä kattoterassilla nautiskellen.
Nyt kotiin.
VP
07/12/2010
07/11/2010
Suursaarella.
Käväisimme välissä vähän paratiisin puolella – tai no oikeastaan kyseessä oli Rion eteläpuolella, parin tunnin ajomatkan päässä oleva saari Ilha Grande.
Saari on noin 3500 ihmisen asuinpaikka, mutta paikan väkiluku moninkertaistuu turistien määrän takia. Saari on pääasiassa sademetsän peitossa ja lähes koko asutus on keskittynyt yhteen pieneen kylään, joka puolestaan on brasilialaisten pousadojen peitossa. Pousada on täällä nimitys hostellityyppiselle symppikselle majapaikalle. Lähes kaikki mestat, joissa olemme yöpyneet, ovat olleet jonkinlaisia pousadoja.
Ilha Grandella yövyimme hostellissa, joka oli aivan sademetsän juurella. Takapihalta kulki puro metsästä mereen.
Saarella, kuten muuallakin Brasiliassa, on nyt low-season, joten hostellissammekin oli lisäksemme vain kolme muuta asukasta. Low-season on kivaa aikaa matkustaa, kun joka paikassa on tilaa, eikä ryysiksiä.
Ilha Grande on varsin pittoreski paikka, jolla on ainoastaan hiekkateitä ja vain muutama auto. Saarella eivät ole sallitut kuin roska-auto, paloauto ja poliisiauto. Tosin suurin osa poliiseistakin kulki mönkijällä, joita niitäkään ei saanut ilmeisesti olla muilla. Mieleen tuli joku thaimaalainen pikkusaari, joka on juuri ja juuri saanut oman sähkölinjan – tosin ilman päriseviä mopoja.
Saari on ollut aikoinaan merirosvojen tukikohde, myöhemmin se on toiminut vankisaarena. Ilha Grandelle on kuljetettu kaikki rion vaarallisimmat vangit.
Muuta tekemistä saarella ei ole kuin lähteä aamuisella jonkun rannassa odottavan paatin kyydissä jollekin saaren rannoista. Me kävimme niistä kuuluisimmalla Lopez Mendesin rannalla, joka oli ”very nice” ja sata kertaa parempi kuin suomalaiset nallikarit, mutta ei ihan thaimaa- tai cancun-tyyppinen paratiisiranta. Hiekka tosin oli joka Cancunin rantoja sileämpää, täydellistä perunajauhoja, joka oli hivenen kosteaa ja narskui jalan alla kuin lumi.
Toisena päivänä käytiin vähän snorklailemassa. Nähtiin paljon fisuja.
Ilha Grande on ehdottomasti muutaman päivän visiitin arvoinen paikka Riosta.
Matka Riosta Ilha Grandelle on periaateessa yksinkertainen: ensin otetaan bussi pieneen satamakaupunkiin, josta kulkee lautta saarelle. Tosin me otimme bussin pientä satamakaupunkia huomattavasti pienempään kalastajakylään, josta ei mitään säännöllistä lauttayhteyttä löytynytkään. Onneksi laiturilta löytyi puuvene, johon reippaat merimiehet lastasivat parhaillaan kaikkea perunoista olueen, ananaksiin, banaaneihin, maaleihin ja vessapaperiin. Sinne lastattiin myös meidät, 20 reaalin eli 10 euron hintaan. Kyyti oli varsin pehmeää ja mukavasti etenevää. Sitä paitsi perunasäkki on oikein hyvä tyyny.
Kannatti käydä. Vaikka oltiin rannalla, ei tällä kertaa edes käräytetty nahkaa (mikä yleensä tehdään juuri ennen paluuta kotiin, kuvitellen, että ”eiköhän tässä ole jo pohjarusketusta niin paljon, että voi laittaa vähän vähemmän aurinkorasvaa”). Ollaan siirrytty suojakertoimeen 50, joka on sen verran tiukkaa tavaraa, ettei sillä kyllä nahkaansa saa käräytettyä millään.
Näihin tärkeisiin kuviin ja tunnelmiin lopetamme tällä kertaa ja alamme valmistautua illan finaaliin Hollanti-Espanja. Hostellimme on täynnä hollantilaisia, joten jos voitto iskeytyy oranssipaidoille, saatamme päästä mukaan kultajuhliin.
Meri
Auton käynnistäminen riolaiseen malliin
Auto käynnistyi muutamien kipinöiden saattelemana kahdella tavallisella metallilangalla.
07/06/2010
07/04/2010
Iltapäivä favelassa.
Vietettiin tänään päivä Rion suurimmassa favelassa eli Rocinhan hökkelikylässä. Hökkelikylä tosin ei ole kovin hyvä sana kuvaamaa kyseistä kaupunginosaa. Suurin osa taloista on rakennettu tiilestä tai betonista, yllättävän fiksunnäköisesti. Ikkunoissa oli lasit ja talojen välissä kulki joko auton mentävä tie tai ihmisen levyinen kinttupolku. Kaikkia teitä yhdisti se, että ne olivat jyrkkiä kuin hyppyrimäen alastulorinne. Etenemisessä favelan kujilla piti pysytellä valppaana: milloin meinasi kompastua epätasaisesti rakennetuissa portaissa, milloin kenkä oli iskeytyä tuoreeseen koiran läjään, milloin kamerat piti visusti piilottaa, koska edessä, sivulla tai takana näyttäytyi mies aseensa kanssa.
Favelat ovat siis niitä Rion rinteille rakentuneita köyhän väen asuinalueita, joista Rocinhan favela on suurin. Mesta on rakentunut 1920-luvulta saakka Rion kahden rikkaimman kaupunginosan väliin, Sao Conradon ja Gávean. 1,5 kilometriä pitkällä ja kilometrin leveällä alueella asuu eri arvioitten mukaan 150 000 – 300 000 ihmistä. Tiivistä on. Periaatteessa talojen korkeus on rajattu viiteen kerrokseen, mutta mestoilla näkyi kyllä monta kerrosta korkeampia, ei ehkä ihan aholamaisella tarkkuudella rakennettuja asumuksia. Viiden kerroksen raja on säädetty siksi, että korkeammat talot ovat riski ja saattavat murtuessaan tappaa turhan monta ihmistä.
Faveloista puhutaan paljon huonoa. Ne ovat mielikuvissa väkivaltaisia mestoja, joissa laki on otettu asukkaiden omiin käsiin. Näin toki onkin, mutta huomasimme tänään, että favelat ovat myös paljon muuta. Suurimmaksi osaksi niissä asuu tavallisia ihmisiä: siivoojia, sisäkköjä, bussikuskeja, taksikuskeja, tarjoilijoita… siis sitä jengiä, joka tekee työtä, johon tarvitaan mahdollisimman vähän koulutusta (ja jota Suomessa kohta tee enää kukaan valtaväestöön kuuluva). Nämä tyypit laskeutuvat joka aamu favelastaan, nappaavat kahden reaalin (eli euron) minibussin toiseen kaupunginosaan, palvelevat parempiosaisia 400-600 reaalin kuukausipalkalla (se on favelalaisen keskipalkka) ja palaavat illaksi takaisin kotiin. Kotiin, jonka ostamiseen omaksi vain harva pystyy säästämään palkastaan tarpeeksi rahaa. Perusasunto maksaa favelassa ehkä parisenkymmentätuhatta reaalia (noin 10 000 egeä), mutta vuokralle pääsee sadalla tai kahdella reaalilla. Kämpät, joissa favelan väki käy siivoamassa naapurikaupunginosissa, kustantavat muutaman paikallisen millin.
Pohdimme pitkään pitäisikö favelakierrokselle lähteä. Olisiko se köyhyysturismia? Kurjuuden tuijottelua vai epäkohteliasta fotojen napsimista? Toisaalta, jos on Riossa turistina, tätä tavallista elämänmuotoa ei Copacabanalla, Ipanemalla tai Leblonissa näe. Ainoa tapa nähdä, miten joka kolmas riolainen (kyllä, heitä on niin paljon faveloissa!) asuu, on lähteä opastetulle favelakierrokselle.
Ja juuri siinä meitä onnisti. Asumme megakivassa hostellissa Casa 579:ssä (todella suositeltava mesta kenelle tahansa, joka joskus tulee Rioon), jota pitää entinen favelassa työskennellyt vapaaehtoistyöntekijä, brittinainen nimeltä Teresa. Teresa on tosi tarkka hostellin etiikasta. Täällä kierrätetään, vinkataan vain tosi lokaaleihin paikkoihin ja maksetaan ylläpitohenkilökunnalle enemmän kuin pitäisi (lisäksi heidät otetaan aktiivisesti mukaan päätöksen tekoon. Saavat jopa istua turistien kanssa samalla sohvalla katsomassa fudista, mitä ei muualla kyllä ole nähty). Teresalla on hyvät suhteet vanhaan favelan asukkaaseen ja siellä paljon hyväntekeväisyyttä tekevään DJ Zezinhoon. DJ Zezinho järjestää favelaan myös turistikierroksia. Hänen missionsa on näyttää faveloihin ”toinen puoli” – ei vain se väkivaltainen. Zezinhon toinen missio on napata faveloiden turistimarkkinat (mestoille tulee joka päivä lähes 200 turistia pällistelemään menoa) favelan omien asukkaiden haltuun. Tällä hetkellä faveloihin tekee Zezinhon mukaan reissuja seitsemän eri firmaa, joiden oppaista kukaan ei ole asunut eikä edelleenkään asu Rocinhassa. Pahimmillaan joku firma saattaa tuoda turistit pienille kujille maastoautoilla, joissa käsin pelokkaat matkailijat näpsivät läjän kuvia ja poistuvat takaisin keskikaupungille.
Zezinho on kylässään aikamoinen julkkis. Kättelijää, olalle taputtajaa ja tervehtijää löytyi joka kulmasta. Siinä samassa saimme mekin osamme. Zezinhon vanha tuttu, lippispäinen huumekauppias läppäsi ohi mennessään kanssamme kättä. ”Hola.”
Ja onhan faveloissa vaarallista. Me saavuimme mestalle minibussilla eli combilla, joka on täällä halvin matkustustapa. Nousimme ylös autosta mestassa, josta avautui hyvä näköala kaupunginosan yli. Rinteen varrelle oli asettunut myös kaksi mukavaa nuorta miestä myymään pieniä tauluja ja t-paitoja. Molempien putiikkeja (metallitankoja) koristivat käsinkirjoitetut pahvilaput ”english speaking”. Zezinhon mukaan äijiltä ei tarvitse ostaa mitään, mutta on kohteliasta vilkaista. He tuntuivat olevan siitä tosiaankin riemuissaan. Kun VP osti ”feel freetä” hokeneelta nuorelta mieheltä t-paidan, kundi ei meinannut housuissaan pysyä. Se hypähteli ympäri tien laitaa, etsi muovipussia, vaihtorahaa, ylimääräistä lahjaa… Saatuaan kaupanteon päätökseen, annettuaan meille lahjaksi avaimenperät ja toivotettuaan meille ihanaa päivää ja loppuelämää, kauppias vetäytyi lähikivelle opiskelemaan selatunnäköistä englanninkielen kirjaa. Kun Zezinho vähän katsahti miestä kohden, se ponkaisi kiveltään kertomaan, että ”olympic game, footballgame, my big opportunity, my chance, my dream, olympic games 2014, I be guide, turist guide, now I study more english, my english not so good, but in olympic game, my chance, my chance.”
Itsekin samoilla kivillä aikoinaan taidetta myynyt Zezinho kertoi, että on luvannut palkata miehen favelaoppaaksi, kunhan hänen englantinsa kohenee.
Keskustelun aikana tietä pitkin kulki hitain askelin maksimissaan parikymppinen, hintelä kundi. Kainalossaan pojalla oli kyynärvarrenmittainen ase (jonka myöhemmin tunnistin googlen kuvahausta joksikin uzi-tyyppiseksi kivääriksi).
Faveloiden pääjehuja ovat huumekauppiaat. He myös tekevät paljon kaupunginosiensa hyväksi: korjauttavat teitä ja antavat duunia, esimerkiksi. Ja kuten leffoista on tunnettua, myös faveloissa huumekauppiaiden alla on monen polven ketju erilaisia työntekijöitä. Perusjengiläiset (tosin ei kaikkia heitä) tunnistaa radiopuhelimesta vyötäisillä. Niitä näkyikin kaduilla aika monen vyötäisillä, pieniä harmaita mötiköitä. Joskus mötikän vieressä roikkui kotelossa käsiase. Hurjimmannäköisillä kavereilla oli miehenmittaisia automaattiaseita (jos osasin oikein asetyyppejä tulkita). Anyway, aseet olivat niin isoja, että niistä lähti hihnat rintakehän yli ja niitä piti kannatella kahdella kädellä. Näitä kavereita näimme muutaman. Silloin Zezinho sanoi, että ”nyt ei muuta vaaraa, kuin se, että pitäkään huoli, ettette osoita kameralla tuohon suuntaan. Oikeastan parempi, jos laitatte kamerat taskuihin”. Samat ohjeet saimme muutamissa muissa kohdissa, joissa oli näkyi pieniä joukkoja nuoria miehiä. Yksi istuskeli muovikanisterin päällä luotiliiveissä. Toisen vyötäisillä oli käsikranaatti. Heput siinä diilasivat huumeita tai vahtivat kulkuväyliä.
Kaikki mestoilla tuntevat Zezinhon, eikä meillä ole hänen seurassaan mitään vaaraa joutua konfliktiin niin sanottujen ”guyesien” kanssa. Ylipäätään huumekauppiaat, jotka myös ylläpitävät faveloissa omaa lakiaan, eivät suvaitse rikollisuutta faveloiden sisällä. Lompakosta ei siis tarvinnut huolehtia pienillä kujilla, kaupungilla kylläkin. Yhtälailla, jos hämäräheikeillä ”tulee tarve” kurmotella jotakuta, he vievät uhrinsa yleensä faveloiden yläpuolelle jatkuville vuorille, kertoi oppaamme. Turistia, joka erehtyy kuvaamaan väärää tyyppiä, ei siis odota kuolemantuomia, tuskin edes läimäys. Todennäköisin rangaistus olisi, että kamera olisi luovutettava pyssymiehelle. Eikä ehkä ihan heti kannattaisi tulla favelaan takaisin.
Arvioiden mukaan favelalaisista noin 800 kuuluu johonkin jengiin. Se on lopulta aika pieni, tosin näkyvä porukka, kun alueella asuu yhteensä jopa 300 000 ihmistä. Peruskauppatuotteet hämäräbisneksissä ovat mari ja kokaiini, jotka yleensä saapuvat kaupunkiin laivalla. Tuotteista valtaosa, noin 80 %, myydään favelan ulkopuolelle. Joskus joku heikkopäinen turisti eksyy huumeidenhakuretkelle favelaan. Se houkuttaa, koska favelassa huumekauppaa voi tehdä rauhassa. Sinne ei juurikaan poliisin katse eksy.
Tosin viime aikoina poliisi on yrittänyt käydä näyttämässä voimiaan muutamissa faveloissa. Olympialaisten ja fudiksen mm-kisojen takia (molemmat on myönnetty Brasialiaan – eikö olekin outoa?) slummeja yritetään kovaa vauhtia siistiä. Ylimmillä rinteillä aaltopeltikyhäelmissä asuville perheille rakennetaan kovaa vauhtia taloa Rocinhon keskustaan. Valtio kustansi slummin sisäänkäynnin viereen hienon urheilukeskuksen ja sairaalan. Näitä kaikki on odotettu vuosikymmeniä. Ne tulivat nyt, koska Brasiliassa hypätään parin vuoden päästä muutama viikko pituutta. Samaan siistimisprojektiin kuuluu myös se, että poliisi haluaisi tyhjentää favelat aseista. Siinä niillä riittääkin työsarkaa. Keskimäärin paikalliset eivät tuntuneet juuri poliisin luottamaan. Eivät kuulemma köyhät eivätkä rikkaat.
Keskimäärin Rocinho vaikutti kuitenkin kivalta paikalta. Pienillä kaduilla huristeli moottoripyöriä. Monilla kuljettajilla oli päällään värikäs liivi, joka kertoi heidän olevan työvuorossa olevia moottoripyörätaksikuskeja. Kyyti takapenkillä olisi maksanut kaksi reaalia. Tosin kaikilta ei olisi saanut kyytiä keskikaupungille. Osan mopo kun ei olut rekisterissä, eikä silloin kannata lähteä favelasta.
Isompien pääkatujen varsilta löytyi kaikenlaista puotia: metallipajaa, kioskia, karkkikauppaa, moottoripyöräkorjaamoa, vanhan tavaran puotia. Oli jopa internetkahvila ja nuoria poikia täynnä ollut nettipelipaikka. Pieniä rafloja ja baareja oli paljon, löytyypä Rocinhasta kuulemma kaksi sushibaariakin.
Talojen kapeiden kujienkin välistä löytyi sieltä täältä baari tai kauppa.
Kaikkiin taloihin meni sähkö. Favelan vieressä menee iso sähkölinja, josta sähkö tulee. Talojen kyljissä näkyi myös sähkömittareita ja Zezinho vakuutti, että moni maksaa sähkönsä kuuliaisesti. Osa toki myös varastaa sen suoraan tolpasta ja osa huijaa sähkömittaria kulkemaan hitaammin.
Oppaan mukaan ainoita asioita, joita valtio on favelaan tuonut, on puhdas vesi. Lähes kaikkien talojen katolla oli iso sininen vesitankki. Joillain on myös suihkut.
Jätehuollon toimivuudesta emme oikein saaneet käsitystä. Kaduilla kyllä pyöri muutamia roska-autoja, mutta joissain kulmissa oli isohkoja, omin voimin syntyneitä kaatopaikkoja.
Favelassa on myös yksi posti. Se oli varsin ränsistynyt mörskä. Osoitteita ei ole muilla kuin ison kadun varressa asuvilla. Favelat ovat niin sokkeloisia ja tiheitä, että siellä sekoisin kyllä paraskin postimies. Moni ison kadun varressa asuva tekeekin osoitteellaan bisnestä eli myy muutaman kympin kuukausimaksua vastaan osuuden osoitteesta ja huolehtii tämän jälkeen maksajan postit pieneen laatikkoon tai kirjekuoreen. Siis jonkinlainen poste restante –systeemi.
Favelassa asuvista lapsista suurin osa käy koulua. Lapset ja ihmiset ylipäätään olivat melko hyvissä vaatteissa, eivätkä erityisen likaisia, nälkiintyneistä puhumattakaan. Sellaista afrikkatyyppistä kurjuutta faveloissa ei nähnyt lainkaan.
Favelassa oli omia tarhoja. Isommat lapset käyvät yleensä favelassa koulua. Tosin monen koulu keskeytyy liian nopeasti. Lisäksi koulut ovat huonoja, eikä menestymismahdollisuuksia vaikka yliopistoon asti juuri ole. Sinne periaatteessa pääsee ilmaiseksi, mutta favelassa koulunsa käyneistä juuri kukaan ei läpäise edes peruskoulun päättökoetta. Puolen kilometrin päässä olisi amerikkalainen koulu, mutta sen kuukausimaksu on 5000 reaalia.
Tällainen päivä meillä siis tällä kertaa. Voimme lämmöllä suositella kenelle tahansa Rioon tulevalle Zezinhon turistikierroksia favelassa (jätkän nettisivuilta löytyy jos minkälaista harrastus- tai hyväntekeväisyysprojektia, johon voi ottaa täällä osaa). Lopulta DJ:nä elantonsa tiennnut (tai pikemminkin hengissä pysynyt) Zezinho poltti meille matkamuistoksi vähän favela funkia saattoi meidän mini-vanille. Toivotti tervetulleeksi koska vain. Silloin me emme kuulemma saisi enää maksaa favelakierroksesta mitään.
- Meri
07/03/2010
07/02/2010
Mick Jagger, voisitko huomenna kannattaa Argentiinaa?
Ehkä syy oli Mick Jaggerin.
Taikauskoiset Brassit nimittäin olivat sitä mieltä, että Mick Jagger kantaa mukanaan huonoa onnea. Mitä ikinä joukkuetta hän kannattakaan / käy tukemassa istumalla matsissa, joukkue häviää. Ja siellähän se istui, brassipaitaisen skidin vieressä, Brassi-Hollanti-matsin katsomossa. Paha enne.
Eli me elimme siis tunnelmissa mukana Rion isoimmalla biitsillä Copacabanalla, jossa oli kaksi jättikatsomoa (tyyliin Kauppatori, kun Lordi voitti Euroviisut). Aidattu katsomo oli Fifan, aitaamaton ei kenenkään. Loikoilimme aitaamattomalla alueella, valtavan skriinin edessä hiekalla. Takanamme oli ehkä jotain parikymmentä tuhatta ihmistä. Fifan katsomossa noin 30 000.
Tunnelma oli mahtava. Red Bull –tyyppiset koneet tekivät taivaalla kuvioita, helikopterit pörräsivät yllä ottamassa kuvaa kanavilleen.
Keltainen massa eli mukana pienintä soluaan myöden. Innokkaasti fiilistellen, ei mitenkään räyhäten. Fudis on täällä näiden puoli elämää. Tänäänkin kaikki kaupat olivat luonnollisesti kiinni, koska ”on Brassien peli”. Kenenkään ei tarvinnut mennä töihin – joka olisi kuulemma ollut täysin turhaa, koska mikään homma ei olisi kuitenkaan edennyt, olivathan kaikki katsomassa matsia. Meitäkin neuvottiin saapumaan Copacabanalle hyvissä ajoin, koska ”juuri ennen matsia ei kulje enää busseja eikä takseja”.
Itse matsihan oli mainio. Brassit pelasivat viihdyttävän ekan puoliajan. Ei varmasti ollut tylsää ei. Eka maali oli harmillisesti paitsio, mutta tauolle mentäessä tunnelma oli aika varma: voitto kotiin.
Toisin kävi. Viimeiset minuutit paikkoineen olivat piinaavaa jännitystä. Kun tuomari sitten vihelsi pelin poikki, moni raavas mies ja nainen kääriytyi lippuunsa ja vuodatti kyyneleitä. Osa puhalsi vuvuzelaansa kaihoisissa fiiliksissä. Mekin olimme maissa. Hauskaa oli se, että koska seurasimme ottelua varsin edessä, tungettiin naamani eteen yhtäkkiä mikrofoni ja kamera. Joku tv-toimittaja olisi halunnut tietää, kuinka vahvasti uskoin Brasilian menestykseen. Vastasin, ettei portugalini ole varsin hääviä. ”Minun on!” huusi kanssamme matsia seurannut riolaiskundi ja pääsi haastatteluun.
Surtuaan hetken riolaiset riisuivat lähes kaikki vaatteensa ja painuivat uimaan, ottamaan aurinkoa ja potkimaan rantafudista. Ja nyt, täytyy sanoa, ”fio dental” oli päivän sana (eli hammaslankabikinit). Huhhuh. Se ei katso ahterin kokoa, kun jalkaan sujahtaa hammaslangat. Tosin jälleen täytyy kehua Brassien ulkomuotoa. Rannalta löytyi silmänruokaa sekä miehille että naisille.
Me nukuimme ratsussa päiväunet. Seuranamme hostellimme meksikolainen työntekijä ja hänen kaksi frendiään: paikallinen filosofian opiskelijakundi ja itävaltalainen vaihto-opiskelijamimmi. Uruguay-Ghana-jännitysnäytelmän seurasimme baarissa. Taivaltaessa kämpillemme oli meininki monissa baareissa varsin hyvä. Jengi biletti ja kemutti kuin mitään tappiota ei olisi koettukaan. Tässä siis taas yksi asia, jonka voisi adoptoida Suomeen. Häviämisen taito. (okei, myöhemmin luin jostain suomalaisesta nettilehdestä, että Hollannin konsulia oli ammuttu raketilla käteen. Reutersin analyysin mukaan brassit lohduttautuivat palaamalla töihin tai juomalla olutta. Oma analyysini oli kyllä ihan toinen - tosin toi olutosa oli ihan totta.)
Meidän hostellista kolme sanaa: aivan mahtava mesta! Santa Teresan boheemissa kaupunginosassa, muutaman favelan (eli ilman lupia rakentuneen slummin) kyljessä vuorenrinteellä. Tälläkin hetkellä favelasta kantautuu huoneeseen tykyttävä poppi. Parvekkeeltamme, jolla on kolme riippukeinua, on mahtava näköala kaupunkia vahtivalle Jeesus-patsaalle. Meidät erottaa patsaalta vain jonkun kokoinen metsä.
Muutenkin hostelli on ihan mainio. Täällä on pari kivaa koiraa, kissa ja aamupalalle ikkunan taakse tuli pari pientä lähipuussa asuvaa apinaa. Työntekijät ovat Kolumbiasta ja Meksikosta, omistaja brittinainen. Maisemat kattoterassilta ovat käsittämättömän huikeat. Edessä avautuu koko Rio.
Siihen lähdemme tulevina päivinä tutustumaan vielä vähän lisää. Ehkä otamme osaa myös johonkin faveloissa järjestettävistä vapaaehtoisprojekteista, joita hostelli järkkää. Hostellissa asuu myös yhdeksän hollantilaista, jotka ovat favelassa tekemässä vapaaehtoistyötä puolen vuoden ajan. Tänään ei kaupunki ollut heille kovin kiitollinen. Saivat kuulemma keskustassa päällensä pari tyhjää tölkkiä.
Semmosta. Nyt suihkuun. Varpaidenvälit ovat täynnä hiekkaa.
- Meri
06/30/2010
Crackia kansalle.
Loma Salvadorissa on sujunut kuin kesämökillä: rennosti. Olemme ottaneet viime päivät varsin lungisti, emmekä sykkineet oikein suuntaan jo toiseenkaan.
Syynä moiseen on ollut osin tarve vähän chillata, toisaalta sää. Täällä on nimittäin ollut varsin pilvistä ja sateista. Tänäänkin tuli vettä kuin Esterin hanurista lähes koko päivän. Pieniä vieroitusoireita oli havaittavissa, kun päivään ei liittynyt ainuttakaan fudismatsia (eikä sitä kautta Fifan nettipelin päivittämistä).
Piipahdimme tsiigaamassa Salvadorin keskustaa, niin sanottua Pelourinhoa. Se on Unescon maailmanperintökohde söpöine pikkukujineen ja värikkäine taloineen 1700- ja 1800-luvuilta. Dösä Barrasta (meidän asuinalue) keskustaan maksoi 3 reaalia eli 1,5 egeä ja kesti noin 20 minuuttia. Ihan Suomen hinnoissa siis julkinen liikenne.
Pelourinhosta on kovasti varoiteltu. Hostellin isäntäkin piirsi kuulakärkikynällä karttaamme parin korttelin päälle tiukat rastit ”neverever go –area”. Lonely Planetista, jossa yleensä ollaan melko maltillisia, oltiin turvatoimiin varattu lähes sivu. Turvatoimet pitivät sisällään seuraavanlaisia, Mexico Citystä ja Mosambikista tuttuja oppeja:
- dress down eli mitä hipimpi look, sitä parempi
- jätä korut kotiin, myös kalliit tai kalliinnäköiset aurinkolasit
- opettele keskustan kartta hyvin ennen lähtöäsi, älä haahuille kaduilla, vaan etene määrätietoisesti
- älä herätä huomiota esim ottamalla kuvia tai videoita (melkein noudatimme)
- älä ota vastaan ainuttakaan ilmaista lahjaa (paikalliset hörhöt pujottelivat joidenkin naisten ranteisiin ja kaulaan innokkaasti kaikenmaailman koruja)
- älä anna kerjääjille rahaa
- älä ota mukaan laukkua
- pysyttele ryhmässä
- älä ikinä kävele autioilla kujilla
- ota taksi, jos olet ajautunut seudulle, jossa tunnet olosi epävarmaksi
- jos tulet kuitenkin ryöstetyksi, luovuta kaikki mitä sinulta pyydetään, paikalliset rosvot käyttävät astaloa turhan herkästi
Karnevaalien aikaan neuvottiin kätkemään rahat kenkään.
Meilahtelaisen korvaan turvatoimet tuntuvat aika tiukoilta. Pysyteltiin sitten kiltisti perusmestoilla, eikä nähty mitään peruspikkukaupungista poikkeavaa säätöä. Ihan pikkukaupungista tosin ei ole kyse. Salvador on Brassien kolmanneksi suurin kaupunki. Asukkaita täällä on 2,7 miljoonaa. Kaupunki kasvaa kovaa vauhtia ja kärsii kuulemma kovasti liian nopeasta kasvuvauhdista. Köyhyyttä on paljon ja erittäin iso huumeongelma. Lähinnä crackiä.
Lonely Planetin mukaan tasan kaikki vaihdetaan kaduilla huumeiksi. Myös ruoan tähteet ja äidinmaidonkorvike. Osa pikkuskineistä nimittäin vie kädestä pitäen hyväuskoiset turistit apteekkiin ja pyytää ostamaan äidinmaidonvastiketta. Tämä kuulemma menee varsin harvoin oikeaan tarkoitukseen. Parhaaksi auttamistavaksi neuvottiin ostamaan kerjäläiselle ruokaa ja katsomaan vieressä niin kauan, että tyyppi on saanut kaiken syötyä.
Salvadorissa on silmiinpistävät paljon mustia. Kaupungin väkiluvusta jopa puolet. Tämä johtuu siitä, että Salvadoriin on aikoikaan tuotu ihan julmetun paljon orjia Afrikasta. Tyypit ovat sitten jääneet mestoille ja ottaneet cityn haltuun. Mitä saadaan, kun portsari ja koripalloilija tekevät lapsen? Mun mielestä salvadorilainen mies. Täällä on törkeenä pitkiä lihaksikkaita äijiä, joilla on leveät selät ja isot kourat. On täällä toki perusbrassiukkojakin. Ne ovat 15 senttiä lyhyempiä ja kapeampia.
Matti Vanhasen isäukon tyyliin lienee jo paikallaan luoda esteettinen katsaus brasilialaisten ruumiinrakenteeseen. Tämä on komeaa kansaa. Ei mitään meksikolaisia lyhyenläntiä, mahakkaita ja karvoilla kyllästettyjä chaparroja. Nämä ovat ryhdikkäitä ja usein ihan törkeän hyväkroppaisia. Tuntuu, että joko koko kansa on syntynyt timmiksi kuin Motivuksen ohjaajat tai sitten nämä viettävät vapaa-aikansa saleilla. Megalaihoja ihmisiä täällä on vähän. Ei ole rimpulakäsivarsia, eikä hammastikkupohkeita. On lihaksia ja muotoja. Naisilla on kapeat vyötäröt, pyöreät pyllyt ja isohkot ryntäät. Okei, miinukseksi on sanottava, että keskimäärin kropat ovat paremmassa kuosissa kuin kasvot. Mitään megakaunottaria tai komistuksia nämä eivät kasvoista välttämättä ole. Sorry vaan. Tämä on tiukka antropologinen tuomioni, joka perustuu kahdenviikon intensiiviseen havainnointiin.
Huomenna lennämme Brasilian viimeisen sisäisen lennon: Salvador-Rio. Sen ei pitäisi kestää kuin muutaman tunnin. Viimeiset lomapäivämme (olikohan niitä vielä 12?) vietämme Riossa, jossa painumme artsyyn kaupunginosaan Santa Teresaan. Siellä pitäisi olla artsyä jengiä. Ehkä poikkeamme myös faveloissa (tosin jonkun oppaan kanssa), jotka alkavat kaupunginosamme takaa.
- Meri
06/29/2010
Brasil-Chile
Salvadoriinkin on rakennettu Cokiksen suotuisalla ja pyyteettömällä tuella miellyttävä kisakatsomo. Täällä katsomo oli kaksipuolinen -molempien puolten seisomakatsomoon pääsi ilmaiseksi, mutta jos halusi paidan ja istumapaikan piti kai maksaa jotain. Oltiin kansan parissa seisomapaikoilla, jossa tunnelma ainakin sieltä havainnoituna oli parempi. Suurimpina eroina Manaukseen oli:
* oluen hinta, Salvador 2,5-3 realia, Salvador 1 real (0-1). Olutta muuten myi ihan Coca Colan liiveissä noin 11-vuotias kundi.
* Paljon siedettävämpi auringonpaiste Salvadorissa (0-2).
* Jengi molemmissa oli yhtä hyvin messissä, mutta Brassien voitto nosti tunnelman astetta paremmaksi Salvadorissa (0-3).
* Poliiseja Salvarissa astetta vähemmän –tuosta en osaa sanoa oliko plussa vai miinus.
Alla fall, meininki oli mitä mainioin, eikä vähiten hyvän matsin BRA-CHI 3-0 lopputuleman ansiosta. Ohessa kuvia mestoilta.
Matsin jälkeen yksi Meri sai vihdoinkin ostettua kannatuskorvikset Brassien väreissä. Ne tekaisi paikan päällä tosi sympaattinen vanhempi mieshenkilö, joka tosiaan ansaitsi ne viisi euroa.
- VP
Viimeisimmät kommentit